Haukkuvan lintukoiran opastaminen ja kouluttaminen linnunhaukkujaksi on aloitettava jo pentuna. Se alkaa koiran normaalina kouluttamisena erilaisiin tilanteisiin, ääniin, paikkoihin, kulkuvälineisiin, kotieläimiin ja ihmisiin.
Alkeisopetus
Pennun tultua kotiin on sen kanssa seurusteltava paljon. Pentua kuljetetaan mukana päivittäisillä kävelyretkillä, jotta se saa tarpeellista liikuntaa. Retkiä tulee tehdä usein ja erilaisiin paikkoihin sekä ympäristöihin, mutta pentua ei saa rasittaa liikaa. Näillä retkillä se leimautuu isäntäänsä, oppii luottamaan häneen ja vastaavasti isäntä oppii tuntemaan vähitellen uuden pennun luonteen. Jos pentua osataan käsitellä oikein ja sen luonteen mukaisesti, se kiintyy isäntäänsä elinikäisesti.
Pentu totutetaan kotiin tulon jälkeen sisäsiistiksi, oppimaan kutsumanimensä ja syömään monipuolista ruokaa. Ruokinnassa tulee muistaa ravinnon laadukkuus, jotta kehittyvä pentu saa riittävästi ravintoaineita. Pentu on myös muistettava madottaa ja kaikki metsästyskoirat on rokotettava vallitsevien rokotus-suositusten mukaisesti. Pentu totutetaan myös tulevaan tarhaansa tai muuhun sijoituspaikkaansa.
Makuupaikan tulee olla vedoton, suojaisa ja rauhallinen. Pennulla tulee myös olla aina mahdollisuus ruokailla ja nukkua rauhassa, jotta siitä ei kehittyisi säikkyä vaan rauhallinen sekä luottavainen koira. Lapsille tulee perheissä opettaa, ettei koiraa pidetä ”leluna” jotta sille kehittyisi luottavainen side myös lapsiin. Pennulle ja lapsille tuleekin luoda mahdollisuudet tutustua luottavaisesti toisiinsa, sillä se kehittää myönteisesti molempia.
Pentu totutetaan aluksi kaulapantaan ja vähitellen vaikkapa leikin yhteydessä myös kulkemaan taluttimeen kytkettynä. Taluttimesta koiran tulee luoda mielikuva mieluisasta asiasta. Koiran on tultava kutsusta luokse metsällä. Se on jo turvallisuudenkin takia saatava kiinni kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Koira opetetaan myös kulkemaan vetämättä taluttimessa, jotta siitä ei tulisi taluttajan hermoja raastavaa ”veturia”. Kytkettyä koiraa ei saa missään vaiheessa rangaista, jotta se ei yhdistäisi rankaisun saamista remmiin tai luokse tulemiseen.
Retket ulotetaan vähitellen yhä kauemmaksi metsäiseen maastoon, jolloin pennusta katoaa eksymispelko ja se uskaltautuu yhä kauemmaksi isännästään. Usein jo tässä vaiheessa pentu alkaa haukkua pikkulintuja ja seurata niitä. Samalla on hyvä harjoitella luokse tuloa ja taluttimessa kulkemista.
Näillä yhteisillä reissuilla pentua on hyvä yrittää totuttaa myös sellaisiin eläimiin, joihin sen ei toivota suuntaavan mielenkiintoaan. Tällaisia eläimiä ovat erityisesti porot pohjoisessa. Jos koira kuitenkin osoittaa jatkuvasti kiinnostusta niihin, tulisi tämä kiinnostus pyrkiä tarpeellista varovaisuutta noudattaen kitkemään pois.
Koirilla voi olla autopahoinvointia, arkuutta tulla kyytiin tai ärsyttävimmillään ne voivat äännellä aina matkan aikana. Koiran tulee kuitenkin oppia matkustamaan autossa rauhallisesti ja ääntelemättä. Matkustamisesta tulee tehdä kaikille osapuolille mahdollisimman mieluisa kokemus, eikä ensimmäisten kyytien tarvitsekaan olla pitkiä. Ensimmäiset matkat voi suunnata mieluisaan paikkaan, jolloin koira yhdistää autokyydin tapahtumaan. Erityisesti tulee varoa, ettei pahoinvoivaan pyrkivää koiraa ruokita ennen kuljetusta, sillä vastasyönyt pentu on herkkä oksentelemaan. Pentua voi myös olla hyvä ajoittain levähdyttää autossa, jolloin se tottuu pitämään sitä mukavana ja turvallisena levähdyspaikkana myös varsinaisilla metsästysreissuilla. Pennun voi totuttaa myös veneeseen tai moottorikelkkaan jos haluaa koiransa kulkevan mukana retkillä.
Pentu on metsästystä silmälläpitäen syytä totuttaa myös veteen. Se on helpoin tehdä lämpimällä säällä ja veteen menemisestä on koiralle pyrittävä saamaan mahdollisimman miellyttävä kokemus.
Pennun annetaan itsenäisesti tutustua matalaan rantaveteen. Kun pentu uskaltaa kahlata vedessä, voidaan sille heitellä keppiä tai risuja, jotta koira saataisiin varovaisesti syvemmälle ja uimasille. Sille voidaan näyttää itse esimerkkiä menemällä veteen ja houkuttelemalla pentu leikin varjolla uimaan.
Aluksi pentu voi säikähtää pohjakosketuksen ”katoamista” ja se pyrkii pian rantaan. Sitä ei pidä estellä, vaan yritetään uudelleen houkutella pentu uimaan. Kaiken veteen totuttelun tulee tapahtua pennun ehdoilla, eikä sitä saa missään nimessä heittää veteen.
Koira on pentuiällä totutettava myös myös laukauksen ääneen. Tässä opetustilanteessa voidaan käyttää toista miestä ampujana tai ottamalla koira mukaan ampumaradan lähettyville. Koira otetaan kyydistä kauempana mutta sitten aloitetaan varovainen siirtyminen lähemmäksi ampumarataa. Koiran reagoidessa ääniin puhutaan sille rauhallisesti ja kiinnitetään huomiota muualle, kunnes todetaan, ettei pentu enää reagoi laukauksiin pelokkaasti. Totuttamiseen voidaan myös käyttää ampumisessa pienikaliiberista asetta esim. pienoiskivääriä. Pentu on pidettävä ampujan takana, ettei aseen suupaine pääse kohdistumaan koiran korviin. On myös syytä varoa äkillisiä ja yllättävästä suunnasta tulevia laukauksia, kunnes pentu on niin tottunut, että se voidaan pitää irti laukauksen aikana. Jos koiraa ei näin totutella huolella laukauksiin, voi sille tulla ns. paukkupelko ja koira on metsästystä ajatellen käytännöllisesti katsoen pilalla.
Metsästysopetus
Pennun metsästystaitojen nopealle kehittymiselle on hyvin tärkeää, että ensimmäinen lintu saadaan sille pudotettua mahdollisimman nuorena. Tämä tapahtuu helpoiten alkusyksyn poikuekautena, jolloin metsäkanalintujen puuhun nousumatka on vielä lyhyt. Pennun ensimmäiset metsästysretket on valmisteltava etukäteen ja hankittava tietoa siitä, missä kanalintupoikueita on. Vanhoja metsiä, joissa on vain isoja puita tulisi aluksi välttää, sillä pentu löytää poikueet helpoimmin nuoremmista metsiköistä.
Kun poikue on löydetty, voidaan ensimmäisellä kerralla pudottaa lähimpänä oleva lintu, haukkuipa pentu sitä kiinteästi tai ei. Jos pentu haukkuu heti lintua kiinteästi on hyvä valita laukaushetki niin, että pentu näkee linnun ammuttaessa. Tällöin pentu kiinnittää vähiten huomiota laukauksen ääneen ja syöksyy useimmiten lintuun kiinni. Aina tulee olla varovainen, ettei aseen aiheuttama suupaine kohdistu koiran korviin. Useimmissa tapauksissa pentu onkin jo nyt oppinut haukkumaan lintua ja ”paukkupelonkin” suurin vaara on voitettu. Pennun annettaan nyt höyhentää lintua tarpeeksi. Missään tapauksessa pentua ei pidä moittia, vaikka se käsittelisi lintua rajustikin. Lintua ei pentukaan saa syödä, vaan saalis irrotetaan varovasti pennun hampaista. Pentua kehutaan sekä innostetaan ja palkaksi sille annetaan linnun sydän, keuhkot tai maksa sekä tarjotaan myös verta.
Ensimmäisen pudotuksen jälkeen ei koiralle saa ampua lintua, muista kuin tarkasti merkityistä haukuista, ettei se opi haukkumaan lintuja silloinkin kun se ei tiedä niiden tarkkaa olinpaikkaa. Koira haukkuu tällöin lähellä lintuja, mutta metsästäjä ei niitä haukun perusteella löydä, vaan linnut karkoittuvat jälkitilanteissa.
Perin harvat pystykorvalla metsästävät kiinnittävät huomiota koiran hakutyylin ohjaamiseen. Luotetaan vain koiran omiin vaistoihin ja ei ehkä tule ajatelleeksi, että hakua voidaan myös opettaa. Näin kuitenkin tulee tehdä, ellei se nuorelta koiralta luontaisesti suju. Suomenpystykorva on rotuominaisuutensa takia metsästäjän kulkemista seuraava koira. Haukkuvan lintukoiran hakukuvion tulisi tapahtua pääosiltaan metsästäjän edessä ja sivuilla risteillen. Useimmilta koiraita se alkaa sujua oikeaoppisesti melko pian, mutta on koiria, joiden haku laahaa mahdollisen hakuvauhdin takia pääosiltaan miehen sivuilla ja jopa takana. Tällöin luonnollisesti säännöstellään omaa vauhtia niin, että koira saadaan eteen hakemaan. Virheellisestä hakukuviosta voi tulla myöhemmin ongelmia toimivuuteen, ellei tällaisen koiran hakua ryhdytä jo pentuna muokkaamaan.
Opetus on helpointa suorittaa jossakin tutussa maastossa, jossa on helppo vaihtaa kulkusuuntaa. On tärkeää, että kulkusuunta voidaan ainakin aluksi valita pääosin vastatuuleen, jolloin koiralla on riittävästi aikaa löytää mahdollisesti maastossa olevat linnut. Jängän ylityksissä ei pidä mennä metsään ennen koiraa, ettei karkota itse lintuja. Hakutyylin opetusvaiheessa metsästäjän ei pitäisi käyttää polkuja siihen saakka, kunnes koira on oppinut läksynsä. Myöhemmässä vaiheessa ei polulla liikkuminen haittaa koiran hakua, mutta auttaa äänetöntä liikkumista. Jos käytetään paljon polkuja tai metsätien pohjia tottuu koira liiaksi käyttämään niitä kulkiessaan metsässä.
Kun koira saadaan maastossa näkyviin, niin sille annetaan silloin tällöin hiljainen vihellysmerkki, jolloin koira kiinnittää huomion isäntäänsä. Nyt metsästäjä voi poiketa näkyvästi kulkusuunnasta esim. oikealle ja antaa samalla koiralle suuntamerkin kädellään. Näin jatketaan jonkin matkaa, jolloin suuntaa jälleen muutetaan maaston mukaan. Sitten eteen ja jälleen vasemmalle kunnes saavutetaan alkuperäinen kulkusUunta. Koukkauksen aikana pidetään silmällä, että koira on hakemassa metsästäjän edessä. Ellei koira sitä tee tai sen paikasta ei ole olettamusta, voidaan sitä jälleen kutsua pillillä. Äänettömäksi säädetyn koirapillin ääni kuuluu useita satoja metrejä, eikä se karkota riistaa. Samoin voidaan menetellä jos se on poissa pitempään. Polulle saavuttaessa suoritetaan sama koukkaus polun vasemmalle puolelle, yhä uudelleen oikealle ja vasemmalle, kunnes koira tottuu hakemaan molemmin puolin polkua annettujen suuntaviittausten mukaan.
Opittuaan hakemaan ei pentukoira ole vielä läheskään valmis metsästyskoira tai haukkumaan menestyksekkäästi metsäkanalintuja. Poikueen löydyttyä ja koiran aloittaessa haukkumisen on tärkeää, että tilanteesta koitetaan kaikella taidolla saada lintu eräksi. Mieluiten pudotetaan juuri se poikalintu, jota koira mahdollisesti ryhtyy haukkumaan. Emälintua, joka yleensä tulee poikueen avuksi, ei tule ampua.
Koira saattaa kaikesta varovaisuudesta huolimatta jättää haukuttavan linnun toisen karkottuessa lähipuista. Tällöin metsästäjän on pysyttävä ehdottomasti paikoillaan. Koiran vihdoin palatessa ja todettuaan isäntänsä olevan edelleen paikoillaan, se tavallisesti aloittaa haukun uudelleen. Näin menetellen koira ennen pitkään tottuu pysymään haukuissaan.
Nuorelle koiralle voi sattua myös niin, että metsästäjän hiipiessä haukulle tai jos haukku on kestänyt hiukan pitemmän ajan, jättää koira haukun ja tulee metsästäjän luo. Tavallisesti se tällöinkin palaa takaisin haukkupaikalle, mutta hyvin usein se ryhtyy nyt kiertämään haukkualuetta ja haistelee maassa olevia lintujen hajujälkiä. Nuoren koiran kokemuksen kasvaessa tämä metsästäjän hermoja rassaava tapa kuitenkin useimmiten häviää.
Tällaisessa tapauksessa voidaan mahdollisimman nopeasti yrittää pyrkiä haukkupuulle ja pudottaa lintu, vaikkei koira sitä haukkuisikaan. Voidaan myös hiljaa ryömiä mahallaan kohtia lintuja ja yrittää innostaa koiraa uudelleen haukkuun puuhun osoittamalla. Koira pysyy useimmiten ihmisen lähettyvillä ja lintujen alkaessa liikkua keksii koira ne puista. Tällöin tulee olla nopea jos mielii pudotusta. Linnun ampumista koiran poissa ollessa on syytä välttää, sillä koira oppii nopeasti yhdistämään laukauksen äänen ja saaliin, jolloin se voi laukata maastossa aina laukauksen äänen kuullessaan myös vieraiden metsästäjien luokse.
Nuoret koirat eivät aluksi osaa kunnolla seurata lentoon lähtevää lintua, tai seuraaminen on kovin vaatimatonta. Seuraamistakin on tällöin syytä pennulle opettaa. Tällaisissa tapauksissa metsästäjän on merkittävä linnun lentosuunta ja painuttava ripeästi linnun perään. Helpoiten seuraamisen opetus käy poikuekautena, jolloin siirtymislennot ovat lyhyitä. Kokemuksen mukaan tavallisesti tämäkin taito kehittyy, jos koiran kunto on hyvä ja verenveto riistaan tarpeeksi suuri. Myöhäissyksyllä, jolloin linnun seuraaminen lehdenlähdön takia helpottuu, nähdään koiran kehitys tässä asiassa parhaiten. Täytyy muistaa kuitenkin, että erittäin vaikeassa maastossa seuraaminen voi epäonnistua vanhaltakin koiralta. Jatkossa olisi kuitenkin pyrittävä siihen, että pudotus tapahtuisi vasta seuraamisen jälkeen mikä innostaa koiran seuraamaan.
Koiran on myös totuttava siihen, että metsästäjä aina saapuu haukulle, jolloin se tottuu luottamaan siihen. Sen voi joskus linnun ollessa rauhallinen antaa haukkua pitempään haukkukestävyyden parantamiseksi.
Pystykorvan verenperintöön kuuluu oravan haukkuminen. Jos pentu sattuu oravan yhdyttämään ja haukkuu sitä, ei sitä siitä pidä kurittaa. Usein auttaa , että muutetaan suuntaa ja poistutaan alueelta, jolloin koira seuraa. Ellei se sitä tee, se kutsutaan pois. Jos pentu on niin itsepäinen, ettei se tule kutsustakaan, se kytketään ja kuljetetaan niin kauaksi, että orava unohtuu. Jos oravahaukkuja seuraa usein, vaikka maastossa on lintujakin, on koiraa nuhdeltava. Ruumiillista kuritusta emme vieläkään suosittele. Tepsivä keino oravainnon karsimiseksi on nuoren koiran kytkeminen oravapuuhun, omistajan poistuessa tuulen alle koirasta näkymättömiin. Tätä keinoa ei tarvitse uusia kovin monta kertaa.
Suomenpystykorva saattaa ajaa myös jänistä tai poroja. Usein se tapahtuu vain lyhyen matkan, mutta eräissä tapauksissa se voi kehittyä myös kiinteäksi ajoksi. Tapa on huomattavasti suurempi haitta kuin oravahaukku, koska koira useammassa tapauksessa väsyy ja karkottaa ympäristössä olevat linnut. Milloin voimakkaat kiellot eivät auta, on koira jänisajon jälkeen kytkettävä ja varoen osoitettava teko kielletyksi. Jos virhe uusiutuu, voi toinen rankaisu olla jo voimakkaampi. Virheen karsimista on jatkettava kärsivällisesti ja suuttumatta. Monet pystykorvat haukkuvat myös hirveä. Jos sen annetaan jatkua, hylkää koira tavallisesti linnut myöhemmällä iällään. Jos kiinnostus hirveen halutaan häivyttää koirasta pyritään siihen hakeutumalla maastoihin, joissa niitä ei todennäköisimmin tavata tai osoittamalla koiralle muutoin, ettei isäntä niistä ole kiinnostunut.
Pystykorvia on persoonallinen koira ja niissä tavataan monenlaista luonnetta. Ne saattavat olla rauhallisia ja tasaisia, mutta myös hyvin vilkkaita. Joskus juuri vilkkaan luonteen omaava koira tekee sen virheen, että nousevat lintupuuta vasten haukkuessaan, jolloin luonnollisesti lintu pakenee. Vikaa ei voida juuri muuten parantaa, kuin ampumalla mahdollisimman usein lintuja koiran eteen. Onneksi tätä pahaa virhettä esiintyy pystykorvissamme sangen harvoin.
Pystykorvien hyvistä aisteista johtuen niillä todetaan usein myös ns. ”herkkyyttä” eli herkkä haukkuisuutta. Tällainen koira tekee usein erikoisesti kuivilla ja tuulisilla säillä myös ns. valehaukkuja eli haukkuu ilman kiinteästi puuhun ilman havaittavaa kohdetta. Vaikka omistaja oppii koiran äänensävystä tuntemaan sangen nopeasti valehaukun, on vika kiusallinen ja voi olla parantumatonkin. Tästä syystä yliherkkiä koiria tulee käyttää harkiten siitokseen.
Suomenpystykorvan pennun opettaminen on haastava, mutta mielenkiintoinen tehtävä. Ellemme opettele tuntemaan pennun luonnetta ja käsittele sitä sen mukaisesti, voi lopputuloksena olla koulutuksen epäonnistuminen. Päinvastaisessa tapauksessa ja erityisesti silloin, kun meillä on kykyä ja kärsivällisyyttä opettaa koiraa, koemme suuren tyydytyksen tunteen, todetessamme pystyneemme kasvattamaan erinomaisen metsästyskoiran. Tunne toistuu yhä uudelleen niin kauan, kuin meille suodaan mahdollisuus metsästää tällaisella koiralla. Opettaessamme jokaista pentukoiraa, opimme samalla myös itse. Jos opimme malttia ja itsehillintää olemme jo saaneet paljon.