Metsäkanalintuja metsästetään pääasiassa kahdelta niitä puuhun haukkuvalla koirarodulla, suomenpystykorvalla ja pohjanpystykorvalla.
Suomenpystykorva rodun alkuhistoria on tuntematon. On todennäköistä, että suomenpystykorvan tyyppinen koira on seurannut suomalaista metsästäjäkansaa satojen tai ehkä tuhansienkin vuosien ajan sen siirtyessä vähitellen Volgajoen mutkien suomalaisugrilaisilta asuinalueilta länteen päin ja lopulta vähin erin nykyisen Suomen alueelle. Koira toimi tuolloin metsästäjän apulaisena kaiken riistan metsästyksessä sekä myös leiri- ja asuinpaikkojen vartijana.
Suomenpystykorva on alun perin kehitetty tästä alkuperäisestä maatiaiskannasta pystykorvaisia käyttökoiria, jotka ovat olleet toiminnalliselta tyypiltään ja väritykseltään samankaltaisia. Tällöin valittiin jalostukseen niitä, jotka miellyttivät tyypiltään haukkuvan lintukoiran jalostuksesta kiinnostuneita tahoja eli täyttivät heidän asettamansa kriteerit. Ulkomuodon ja käyttöominaisuuksien vakiinnuttamiseksi on etenkin alkuaikoina käytetty runsaasti linja- ja sukusiitosta, josta johtuen nykyinen tyyppi on huomattavan yhtenäinen.
Suomenpystykorvan tavoitteellinen jalostus alkoi virallisesti vuonna 1892, jolloin tehtiin ensimmäinen rotumääritelmä, suomalainen haukkuva lintukoira. Vuonna 1889 perustetun Finska Kennelklubben – Suomen Kennelklubin rotukirjaan alettiin kirjata rodun muodostusta varten tyypillistä pystykorva-ainesta. Tyypiltään ja käyttötarkoitukseltaan samankaltaisia yksilöitä löytyi tuolloin Kainuun, Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Vienan Karjalan alueilta. Varsinainen jalostus- ja kehitystyö painottui kuiten-kin eteläiseen Suomeen. Uusi rotumääritelmä vahvistettiin vuonna 1897 ja samalla rodun nimi muutettiin suomalaiseksi pystykorvaksi. Seuraavan kerran rotumääritelmä tarkistettiin 1925 ja viimeksi sitä on
tarkistettu 2014.
Pohjanpystykorva polveutuu pienistä pystykorvaisista koirista, joita pohjoisella metsästäjä- väestöllä oli jo esihistoriallisella kaudella. Pieni vanttera maatiaispystykorva, jonka säkäkorkeus oli noin 40 – 42 cm ja jonka väri vaihteli lähes yksivärisen eriasteisesta punaisesta, riistanväristä, harmaasta, valkokirjavasta valkoiseen, antoi oman ja varsin keskeisenkin leimansa Kainuun, Oulun-läänin pohjoisosien, Tornionjokilaakson sekä Etelä-Lapin erämaakylien kyläkuviin aina 1970 luvulle asti alueen syrjäisimmissä kyläyhteisöissä. Rodun levinneisyyteen on voimakkaasti vaikuttanut suomalaisten siirtolaisuus Ruotsiin.
Ruotsissa lintu- ja oravakoira otettiin kenneltyön kohteeksi ensimmäisen kerran vuonna 1910. Varsin todennäköistä on että tämä pieni populaatio oli suoraan suomalaisten siirtolaisten aikoinaan mukanaan viemien maatiaispystykorvien jäljellä olevia jälkeläisiä. Rotuun merkittiin vain muutama yksilö ja kun merkittävää populaation kasvua ei tapahtunut, niin vuonna 1947 rotu poistettiin luetteloista. Ruotsin Kennelklubi hyväksyi rotumääritelmän uudelleen koirarotukirjaansa vuonna 1966. Varsinaiset rotuunotot Ruotsissa aloitettiin 1967. Ruotsin Kennelklubi teki 1973 virallisen yhteistyöaloitteen Suomen Kennelliitolle. Kennelliitto hyväksyi rotumääritelmän ruotsalaisen rotumääritelmän pohjalta ja rodun nimeksi tuli norrbottenspetsin suomenkielinen käännös pohjanpystykorva.